Aurinko tunsi itsensä yksinäiseksi, eikä se saanut koskaan nähdä tähdenlentoa. Perhonen puolestaan ei ollut koskaan saanut nähdä lunta. Aurinko oli koko päivän ollut taivaalla. Illalla tuli kuu sanomaan auringolle, että nyt olisi sen vuoro loistaa. Aurinko meni omaan kotiinsa rinteen taakse ja kuu alkoi loistaa kilpaa tähtien kanssa. Aamulla aurinko tuli taas vuorostaan taivaalle ja näki että kukka oli niityllä. Yksi kaunis perhonen lenteli myös niityllä. Perhonen tervehti aurinkoa ja aurinko sanoi sille: "Minulla on tylsää, kun joudun olemaan yksin koko päivän taivaalla paistamassa". Perhonen ehdotti auringolle, että se voisi tulla päivittäin auringon seuraksi, että sillä ei olisi niin yksinäistä. Seuraavana päivänä perhonen oli jo niityllä, kun aurinko nousi. Ne juttelivat kovasti siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Perhonen sanoi että oli yöllä nähnyt tähdenlennon. "Mikä on tähdenlento?", kysyi aurinko ihmeissään perhoselta. "Kun näet tähdenlennon, silloin saat toivoa jotain", vastasi perhonen. "Voi, mutta silloinhan minä en koskaan saa toivoa". "Enhän minä näe tähdenlentoja, koska paistan vain päivällä", sanoi aurinko murheellisena. Perhonen yritti taas lohduttaa ystäväänsä ehdottamalla sille että se voisi toivoa auringon puolesta, kun tähti taas lentäisi öisellä taivaalla. Siitä aurinko ilahtui niin kovasti, että se puolestaan lupasi näyttää perhoselle, kuinka kaunista oli, kun aurinko levitti kultaiset säteensä loistaville keväthangille. "Mitä on lumipeite?", kysyi perhonen auringolta. "Se on valkoista ja kylmää ainetta, jota on talvella maassa, vastasi aurinko". "Voi miksi minä en koskaan saa nähdä lunta", valitti perhonen surullisena. Silloin aurinko sai uskomattoman ajatuksen. "Lennä jonkin talon ikkunasta sisään ja hae minulle paperia ja kynä, jotta voin piirtää sinulle kuvan talvesta ja lumesta". Niin perhonen sai tietää talvesta ja aurinko sai perhosen avustuksella esittää toiveensa tähdenlennolle. Näin kaverukset auttoivat toinen toistaan ja oppivat ymmärtämään, kuinka tärkeää on ystävyys.